Tämä tarina on tosi.
Minulle.
Olipa kerran isojen ja juhlavien kirjastopalatsien aika.
Siitä minä en kerro mitään.
Se on tylsä tarina.
Olipa myös pienen lähikirjaston aika.
Pieni lähikirjasto oli pieni, kodikas ja lähellä.
Tuttu kirjastotäti tai setä oli turvallinen ja vähän pelottava hahmo, joka tiesi kaiken kirjastosta.
Kirjastossa oli vähän kirjoja ja vähän kirjaston käyttäjiä.
Tätisetä tiesi kaikki kirjat ja kaikki ihmiset ja hän tiesi, mikä kirja sopii kenellekin.
Mutta sitten maailma muuttui isoksi ja kompleksiseksi.
Vanha tuttu kirjastotäti/setä ei enää selvinnyt liian nopeasti lisääntyneen informaation kanssa.
Eikä uusien mediamuotojen, uusien ihmisryhmien ja uusien, nopeasti vaihtuvien elämäntapojen kanssa.
Ja ihmiset huomasivat tämän.
Oma lähikirjasto muuttui irrelevantiksi höppänäksi.
Kaikille muille, paitsi niille kahdelle ryhmälle, joiden varsin pysyvistä tarpeista lähikirjaston täti/setä pystyi huolehtimaan.
Ihmiset äänestivät jaloillaan ja valuivat jääkiekkokatsomoihin, ostoskeskuksiin, matalan ja korkean kulttuurin estradeille, koteihin television ja elokuvien ja kirjakaupan kirjojen seuraan. Ja kadulle ja baariin.
Onneksi kirjastoissa ymmärrettiin tilanne.
Jos erilaisuus kulttuurissa lisääntyy, silloin tarvitaan hyvin erilaisia lähikirjastoja.
Somalikirjasto, nuorisokirjasto, miesten kirjasto, musiikkikirjasto, elokuvakirjasto.
Mutta ketä varten oikeasti Leffakirjasto perustetaan Nöykkiöön?
Järkevämpää on perustaa monen erikoiskirjaston tavarataloja sinne, missä liikkuu paljon ihmisiä. Erilaisia ihmisiä. Näin syntyi espoolainen kauppakeskuskirjasto.
Isossa kirjastossa kirjastolaiset pystyivät erikoistumaan erilaisiin asiakasryhmiin, mediamuotoihin ja erilaisiin kirjaston käyttötapoihin.
Kauppakeskuskirjastossa on paljon kaikkea.
Se myös tarvitsee paljon kaikkea.
Ovista sisään vyöryvä ihmisjoukko tarvitsee paljon tilaa, paljon kirjoja, levyjä, lehtiä.
Paljon henkilökuntaa, automaatteja, tietokoneita, tapahtumia.
Kauppakeskuksessa kirjasto toimii kalliissa vuokratilassa.
Halpa vuokratila löytyisi ehkä kuolevasta lähiostarista, mutta se ei ole kauppakeskuskirjaston paikka.
Syntyy hyvä kierre.
Kallis tila voidaan perustella, kun kirjastossa on paljon käyttäjiä ja lainaajia, jotka voidaan tilastoida.
Kun ihmiset haluavat lukea, hyvin hoidettu lähikokoelma vetää kirjastoon ihmisä.
Näiden käyttölukujen turvin voidaan tilassa järjestää myös runoiltoja, peliluolia, opettaa netin käyttöä ja auttaa maahanmuuttajia kotoutumaan.
Vuonna 2009 kaikki on yhä hyvin.
Kirjoja lukeva keskiluokka, joka ei enää löytänyt lähikirjastosta luettavaa, shoppailee yhä kauppakeskuskirjastossa.
Myös muutama muu ihmisryhmä, joka ei löytänyt paikkaansa lähikirjaston kodikkaassa tunnelmassa, viihtyy kauppakeskuskirjaston vapaammassa ilmapiirissä.
Mutta jotkut asiat alkavat vaivata mieltä.
Jos kalliin kauppakeskuskirjaston oikeutus perustuu suuriin käyttölukuihin, silloin kauppakeskuskirjasto on massatuotannon ja massakulutuksen näyttämöä.
Massakulttuuri on hyvin vaikea kulttuurin laji.
Kirjastoaineiston itsepalvelunoutovarasto on kirjastopalvelun muoto, jossa kauppakeskuskirjasto on kehittynyt lähes ammattimaiselle tasolle.
Niin kauan, kun keskiluokan massat haluavat lainata automaateilla, kauppakeskuskirjasto tuottaa hyviä lukuja.
Mutta mitä muita palveluita kirjasto on onnistunut nostamaan massatuotannon tasolle?
Mitä palveluita kauppakeskuskirjaston käyttäjät ovat huolineet massakulutuksen piiriin?
Mihin palveluihin kirjasto haluaa laittaa lisäresursseja niin paljon, että palvelu nousisi kauppakeskustasolle?
Jos kirjaston järjestämä tilaisuus ei vedä yleisöä, kyse on myös epäonnistuneesta markkinoinnista, mutta kun asiakas on aina oikeassa, vika on etupäässä tuotteessa.
Niin kauan, kuin kirjalainaus vetää, me voimme rahoittaa koulutuksia, näyttelyitä, kulttuuritilaisuuksia ja pelikonsoleita kirjanlainausluvuilla.
Kirjasto voi perustella kannattamatonta runoiltaa sillä, että kirjallisuuden esilletuominen on kirjaston tehtävä.
Kirjasto voi perustella kannattamatonta koulutustilaisuutta sillä, että kirjastolaki tai opetusmisteriö vaatii kirjastoa opettamaan tietoyhteiskuntataitoja.
Mutta kauppakeskus ei myy kauan tappiolla tuotteita, jotka eivät kiinnosta ostajia.
Jos kalliissa tilassa toimiva kirjasto pyrkii tavoitteelliseen toimintaan ja toiminnan vaikuttavuuteen, kuinka kauan kirjasto voi ylläpitää palveluita, jotka eivät ole kannattavia?
Tämä kysymys on vaivannut mieltäni Entressen kirjastossa vuonna 2009.
Kun olen miettinyt, mihin suuntaan opettamisen pitää kehittyä Entressen kirjastossa.
Jos tarkoituksena on tehokas toiminta kauppakeskuksessa, opetuksen onnistumisen mittareita voisivat olla:
mahdollisimman monta koulutettavaa/vuosi
mahdollisimman monta koulutettavaa/koulutustilaisuus
mahdollsimman monta koulutettavaa/kouluttaja
Minä tiedän, että minun pitää saada vedettyä koulutuksia tuohon suuntaan, mutta samalla minusta tuntuu yhä enemmän, että se ei ole oikea suunta.
Haluammeko me oikeasti kilpailla massakouluttajana työväenopiston, ammattioppilaitosten, yliopiston kanssa?
Onko meillä mahdollisuuksia menestyä tässä kilpailussa muuten, paitsi että me opetamme ilmaiseksi?
Jos kirjasto ei aio ryhtyä ammattimaisesti organisoiduksi ohjelmajärjestäjäksi ja koulutuslaitokseksi, kirjasto voi lähteä etsimään inhimillistä kosketusta lähikirjaston maailmasta.
Sinun täytyy uskoa, että minä pystyn auttamaan sinua.
Muuten sinä et tule pyytämään minulta apua.
Mutta minä olen samanlainen ihminen kuin sinäkin.
Me istumme vierekkäin.
Me opettelemme yhdessä.
Tällainen toiminta ei tarvitse hienoa kirjastopalatsia.
Mitä voi olla tällaisen toiminnan tehokkuus?
Ongelma ratkesi tunnissa ja portti ihmisen edessä avautui.
Järkevä liikeyritys ei lisää kannattamatonta toimintaa.
Jos minä haluan, että kirjaston toiminta liikkuisi kohti henkilökohtaista palvelua, minun pitää nähdä toiminta ensin kannattavana toimintana.
Ei riitä, että se tuntuu oikealta ja hyvältä.
Minä en halua ajatella, että koska Entressen kirjastossa on paljon kävijöitä ja kokoelmaamme lainataan ahkerasti, minulla on oikeus tehdä kannattamatonta työtä.
Näiden asioiden yhdistäminen on minusta väärin nyt.
Ja vaarallista tulevaisuutta ajatellen.
Minä uskon, että auttaminen on kirjaston työtä tulevaisuudessakin.
Mutta minä en halua sitoa sitä keski-ikäisen keskiluokan lainausharrastukseen.
Sen jatkumiseen en usko yhtä varmasti.
Voisiko iso kauppakeskuskirjasto hylätä suurten lukujen maailman?
Mitä jos me pienentäisimme ulko-oveamme, automaattejamme ja kokoelmaamme?
Me tarjoamme vain sen verran kirjoja, elokuvia ja musiikkia, mitä me pystymme suosittelemaan sinulle oikeasti.
Kirjallisuuspiirejä kolmelle ihmiselle.
Runoilijatreffejä yhdelle ja
Verkkopalvelun käytön opetusta yhdelle ihmiselle.
Minä kerroin sinulle kaiken, mitä tiedän.
Ja minä näin katseestasi, että sinä ymmärsit, mistä me puhuimme.
Voinko minä pitää omaa kirjastoa Entressen kirjaston tilassa.
Ja Jani, Sanna, Lea, Panu, Ivan, Pirkko, Juha, Jasmin, Lena, Tiina ....
Erikoistuneiden lähikirjastojen viidakko.
Basaari.
Vaatiiko asiakaslähtöinen kirjasto sitä, että meillä pitää olla mahdollisimman paljon asiakkaita?
Vaatiiko kauppakeskuskirjasto, että kirjastossa on mahdollisimman paljon kävijöitä, lainaajia ja lanoja?
Hieno kirjastotila luo paljon mahdollisuuksia, mutta sitooko se myös tiettyihin ihanteisiin?
Voiko hieno tila muuttua rasitteeksi toiminnan kehittämiselle?
Miten kauppakeskuskirjaston tarina jatkuu?
Ihmiset eivät kyllästyneet kauppakeskuksiin.
Niistä haetaan yhä elämyksiä, joita ei löydy yhtä helposti verkosta.
Kauppakeskuksissa hypistellään esineitä ja ostetaan tavaroita, joita ei osteta verkosta.
Kauppakeskuskirjastot eivät huomanneet ajoissa, että lainaavat ikäluokat siirtyivät kauppakeskuksista palvelutaloihin.
Maailmassa mukana olevat saivat musiikin Nokian kännyköiden mukana ja kirjat Sonera with books -palvelun kautta, missä laajakaistan kuukausimaksun mukana tuli oikeus ladata rajattomasti kirjoja omaan läppäriin.
Tietokirjallisuus muuttui nettisivuiksi ja elokuvatallenteiden aika loppui online-jakeluiden myötä.
Kun lainausluvut ja samalla kirjaston kävijämäärät olivat laskeneet riittävän paljon, kauppakeskuskirjastot alkoivat reagoida.
Toiset alkovat hankkia yhä enemmän lainattavaa materiaalia. Miljoonasta niteestä saa yleensä paremmat lainausluvut kuin sadasta tuhannesta.
Toiset kirjastot luopuivat lopuistakin lainattavista aineistoista.
Pidemmän päälle kuntalaiset eivät pitäneet kumpaakaan ratkaisumallia onnistuneena.
Mutta ei kirjasto tähän kuollut, ratkaisu kriisiin löytyi...
